Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 27. syyskuuta 2014

Kahden kerroksen sodasta palaajia

päivis: Kuuntelin tuolta keittiön puolelta telkkariuutisia, joissa puhuttiin - jos en ihan väärin kuullut - Syyriaan taistelemaan lähteneiden paluusta takaisin koti-Suomeen tai paluuseen valmistautumisesta. Oli koottu erilaisten auttajien "armeija" palvelemaan palaajia. Oli psykologia, poliisia ja ties mitä sosiaalityöntekijää. Tuohduin.

Tuohtumiseni syy oli pari tuntia aikaisemmin Suomen Kuvalehdestä lukemani artikkeli, jossa kerrottiin suomalaisten sotilaiden ja lottienkin paluusta kotiin sodan päätyttyä. Ei ollut auttajia odottamassa, kun miehet palasivat kotiseuduilleen asunnottomiksi. Uuden valtakunnan rajan taakse kotinsa jättämään joutuneet olivat muita varmimmin asunnottomia sodan loputtua.

Varsinkin nuorten miesten oli lähes mahdoton saada asuntoa, seuraavaksi vaikeinta se oli nuorille pareille, joiden ajateltiin pärjäävän paremmin, koska heillä oli sentään toisensa. Kohtelu oli suoraan sanottuna tylyä, kun ajattelee, että moni mies oli viettänyt vuosikaudet rintamalla. On aika helppo kuvitella, miltä sellaiseen tilanteeseen joutuneesta todennäköisesti tuntui.
Lähes kaikki suomalaiset tuntevat Tuntematon
sotilas -elokuvan, mutta todellisesta sodasta
palanneiden päätymistä asunnottomiksi
ei yleisesti tunneta.

Jonnekinhan asunnottomat miehet tietysti yritettiin sijoittaa. Artikkelissa kerrottiin valtavasta Agricolan kirkon kryptasta, jonne asunnottomat pääsivät yöksi. Oli sänkyjä, mutta ei patjoja. Yhtään parempia eivät muutkaan Helsingin yömajat olleet. Osa asunnottomista joutui yöpymään esimerkiksi väestönsuojissa. Kaikissa ei ollut edes lämmitystä, joten majoittujat joutuivat nukkumaan päällysvaatteissaan. Joukossa oli siis merkittävä määrä sotiemme nuoria veteraaneja.

Ymmärrän tietysti, että maailma on muuttunut ja yhteiskunta on ottanut itselleen jonkinlaisen vanhemman roolin asiassa kuin asiassa. Senkin ymmärrän, että yhteiskunta yrittää napata hyppysiinsä ne, jotka tulevaisuudessa tai mahdollisesti jo nyt saattavat olla uhka omalle yhteiskuntarauhallemme eli mahdolliset terroristit.

Mutta ei voi mitään, että tuntuu siltä, että nyt olisi edes anteeksipyynnön paikka. Vanhojen asioiden anteeksi pyytämistä harrastetaan maailmalla milloin minkäkin tapahtuneen vääryyden vuoksi. Minusta meillä on nyt sellainen hetki.

1 kommentti:

Ulla-Maija Parkkonen kirjoitti...

Täyttä asiaa todellakin ja tärkeä on asia. Sotiemme "sankareita" on moneen junaan jäänyt. Me emme saa unohtaa historiaamme, koko totuutta. Vaikeitten aikojen vaikeita asioita, vaiettuja ja vainottuja. Nämä jäävät uusein rakenteitten alle kehittyviksi paiseiksi joita on vaan uskallettava puhkoa. Omassa maassamme, kuten muissakin maissa mielenterveytensä kadottaneita entisiä sotilaita on jätetty vaeltamaan ja kärsimään, usein yksinään. Otat esiin tärkeän aiheen, kiitos siitä. UMP