Ehkä työttömänä osaisi tuota puuhastelua, jota myös työnteoksi kutsutaan, arvostaa paremmin. Tosin ajattelen, että on niin monenlaista työtä, jota voi tehdä ilman työsuhdettakin. Mutta työsuhde taas tuo jonkinlaisen turvan sille, että on koti, ruokaa, jotain muutakin tarpeellista ja kenties joskus jotain aivan turhaakin. Ja eläke työvuosien jälkeen.
Tänään kävin puhelinkeskustelun aiheesta ebola-virus. Senhän pelätään leviävän ja aiheuttavan ties minkälaisen uuden mustan surman. Tuumasimme, että mitä järkeä koko elämässä on, kun ei voi tietää, milloin joku ebola tai vastaava tuhoaa koko ihmiskunnan. Sillä keskustelun hetkellä tunsin vähän pelkoa vain siitä, kuka huolehtii jälkeen jäävistä eläimistä, jos kaikki ihmiset menehtyvät. Tuskin ebolakaan silmänräpäyksessä meitä kaikkia pyyhkisi maailman kartalta ja jos tuhon aiheuttaja olisi vaikka joku jättiläismeteoriitti, siinä samalla menisivät kyllä niin eläimet kuin ihmisetkin.
Tämä menee jo vähän asian ohi, mutta ihan tässä ja nyt mietintää on aiheuttanut myös pari ruotsalaista Wallander-poliisisarjaa, jotka olemme nauhoittaneet joltain maksukanavalta ja katsoneet ne nyt viikonloppuna. Kyseessä oli varmasti tuon erinomaisen sarjan viimeiset jaksot, sillä tarina päättyi, suunnilleen kai niin kuin Henning Mankellin kirjoissakin Kurt Wallanderin dementoitumiseen. Tai tarkalleen sanottuna hänellä todettuun Alzheimerin tautiin ja sen oireisiin.
Ihminen on lopulta aika avuton. Haluaisimme kaikki olla voimissamme, mutta kukaan ei anna takeita siitä, että se on mahdollista loppuun asti. Ihmisten eliniän pidetessä tarve turvautua toisten apuun vain lisääntyy.
Katselen tässä samalla pihalla iltapalaansa makuullaan nurmikolla mutustavia kaneja. Niiden elämässä on jotain ainutlaatuista, jota ihmiselämästä puuttuu. Niillä tuskin on murhetta huomisesta. Niille riittää, kun tarjolla on syötävää, peto ei käy kimppuun ja on seuraa, josta löytyy aina joku suvun jatkamisesta kiinnostunut. Ja kodiksi riittää jokin kaninkolo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti