Ruusulankatu

jormas: Suomessa tai oikeastaan Helsingin seudulla lehdissä on viime aikoina aika tavalla nostettu esille päihdeongelmaisten tuetun asumisen yksikkö Helsingin Töölössä. Kyseessä on Ruusulankadun asuinyhteisö https://www.facebook.com/ruusulankatu10.

Koska monella on nykyisin käytössään sähköinen media blogeineen, päiväkirjoineen sekä internetin välityksellä leviävien uutisten kommentointimahdollisuus, ovat uutiset, kommentit ja muut mielipiteet levinneet tänne Pattayalle saakka. Minut uutisointi on tavoittanut ensin yleisellä tasolla, mutta nyt myös paljon henkilökohtaisemminkin, sillä Ruusulankadun, silloiselta nimeltään Kujan-Katin, rakentamisen olin käynnistämässä. Kuulostaa tai näyttää tämä luettuna miltä tahansa, vastuu siitä, että yhteisö ylipäätään tehtiin, on minulla. Toki kaiken siunasi esimieheni, kyseisen säätiön hallitus.

Sen sijaan nykyisestä menosta en voi vastuuta ottaa enkä kantaa, vaikka huolta kannankin. Asukkaiden lisäksi kannan huolta siitä, että huonolla toiminnalla tehdään valtiovallan asettamille ihmisarvoisille tavoitteille poistaa asunnottomuus karhunpalvelus, joka vaikuttaa vuosikymmenet. Siinä kärsii ensin asunnoton, mutta pitkässä juoksussa koko yhteiskunta, sillä se voi tasan tarkkaan yhtä huonosti kuin sen heikoin lenkki http://m.iltalehti.fi/uutiset/2013110817699351_uu.shtml.

Yksikössä on kodit sadalle suomalaiselle ja sitä ylläpitää entinen työnantajani Sininauhasäätiö. Asukkaat sinne lähettää Helsingin kaupunki ja sen jengin kanssa Ruusulankadulla opetellaan asumisen ja elämisen pelisääntöjä.

Sinällään monessa asiassa on niin, että  koirat haukkuvat, karavaani jatkaa kulkuaan ja ensimmäisistä vankkureista on paras näköala. Nyt moni asia uutisoinnissa ja ihmisten reagoinnissa mättää minua. Lisäksi koirat saattavat haukkua tällä erää siihen malliin, että haukkumisen kohteen olisi syytä tehdä jotain ja pian. Tosin olen ilmaissut syvän huoleni ja ottanut esille monta kertaa aiemminkin ilman ainakaan ulospäin näkyvää tulosta http://portti.iltalehti.fi/keskustelu/showthread.php?t=983869.

Minä yksinkertaistan koko asian. Oikeuslaitos jakaa valtakunnassa porttikiellot siihen yhteiskunnan osaan, jossa kuljetaan vapaana muiden joukossa. Keillä ei tätä oikeutta ole, ovat suljetuissa laitoksissa, vankiloissa, mielisairaaloissa ja sen sellaisissa.
Ruusulankadulla tuetun asumisen yksikössä kotiaan pitävät ne tai he, joilla oikeusvaltiossamme on pääsy ja oikeus täysin valtuuksin joukkoomme ilman muuttumisen pakkoa tai velvoitetta.
Maassamme ei myöskään ainakaan vielä ole vallalla Aatun meininki, jolloin enemmän tai vähemmän epäkurantit ihmiset upotettaisiin Kolera-altaaseen tai hävitettäisiin muuten. Ihmisarvo on tai pitäisi olla meillä kaikilla sama. Oma lukunsa on, onko se sitä koskaan ollut, sillä luulen, että jos ihmiset saisivat jakaa niin sanotut taivaspaikat, olisi paratiisissa vain yksi. Röyhkein ja suurisuisin. Muut olisivat kuumemmalla osastolla tai Ontuvan Erikssonin kanssa portin pielessä http://www.youtube.com/watch?v=SpjESEykWe8&noredirect=1.

Korkein hallinto-oikeuskin on ottanut asiaan kantaa, kun olimme aikoinaan ostamassa Kalevala Korulta entistä teollisuuskiinteistöä Pitäjänmäeltä ja tekemässä sinne tuetun asuinyhteisön. Pitkän oikeusprosessin lopputuloksena KHO laittoi Sininauhasäätiön ja muun yhteiskunnan ruotuun tältä osin ja päätti, että myös päihdeongelmaiset on asutettava sinne minne muutkin ihmiset. Siis asuin- eikä teollisuusalueelle. KHO palautti juopoille ihmisarvon, mutta vei sillä kertaa kodit. Tätä linjausta maistellaan nyt sitten myös Töölössä.

Kun lähdimme väsäämään Ruusulankatua, olin monissa naapuruston palavereissa ja istujaisissa. Joskus koin, että jos ei kukaan näkisi, joku lynkkaisi minut, sillä jotkut ihmiset olivat hyvin itsekkäitä, uhkaavia ja tosi raakoja. Silti muistan myös yhden rouvan, joka portaissa sanoi, että koittakaa jaksaa, eivät kaikki töölöläiset ole tällaisia. Se on kantanut pitkälle ja kantaisi yhä, jos olisin linjaamassa nykyistä Ruusulankadun toimintaa http://www.sininauhaliitto.fi/verkkolehti/uutiset/lue_lisaa_uutisia/uutiset_2008/kiinteistohanke_ruusulankatu_10/.

Mutta  minä tarjosin myös vaihtoehtoja ympäristölle monta kertaa. Lupasin, että jos Töölöstä löytyy taloyhtiöitä, jotka ovat valmiit asuttamaan Ruusulankadulle tulevat asunnottomat, edes yhden per talo, niin Sininauhasäätiö jättää tekemättä koko asuinyhteisön. Sain aikaan hiljaisuuden, mutta en mitään vastakaikua.
Joten pudotin rimaa. Lupasin, että pienennämme yksikköä juuri niin monta asuntoa, kun töölöläiset ovat valmiit heitä asuttamaan. En saanut ainuttakaan tarjousta.

Nyt tulee kritiikkiä ja lunta tupaan ovista ja ikkunoista sekä pitkin sosiaalista ja muutakin mediaa, mutta ei ainuttakaan ihmisarvoista ehdotusta. Itsekkyyttä itsekkyyden perään tuntuu löytyvän muillekin jaettavaksi. Kuitenkin toinen aivolohko useimmilla ymmärtää, että viikkotolkulla omissa ulosteissaan kadulla elävä ihminen on mitä suuremmassa määrin sairas. Kun tähän rakoon tulee joku sanomaan minulle, että se on oma valinta, tekisi mieli tintata nokkaan. Jos siis harrastaisin fyysistä väkivaltaa.

Lisäksi vaihtoehdoton kritiikki on minulle myrkkyä, sillä olemme ihmisiä kaikki. Sitä paitsi on ihminen kadulla tai kodissa, on hän olemassa. Käsitykseni mukaan hän myös tuottaa itselleen ja muille vähemmän ongelmia, jos hänellä on koti.
Tämä on ala-arvoinen vertaus (ehkä), mutta kirjoitan sen kuitenkin. Jos olisi sota, kelpaisivat kaikki. Olisi sitten juonut kolinaa, konjakkia tai vettä. Mutta nyt on aineellinen yltäkylläisyys, joten peli on sen mukaista. Joskus hävettää olla ihminen.

Mutta toinenkin asia ärsyttää varsinkin viesteissä, joita saan tänne Pattayalle. Suuri osa niistä on raittiutensa saavuttaneilta alkoholisteilta. Viestit ovat pääsääntöisesti oman menneisyytensä unohtaneilta hyvin tuomitsevia. Koen, että se on kuin kanalauma ilman jöötä pitävää kukkoa. Ilman lauman bossia kanat sortavat ja nokkivat aina heikointa. Ja kun monet kerrat olen kyseisen kanareppanan tervehdyttänyt, jotta sulat vallan kiiltää ja päästänyt entistä ehompana lauman joukkoon, on se ensimmäisenä sortamassa heikompaansa.

Mutta puhtaita papereita ei Ruusulankadusta saa ajatuksissani Sininauhasäätiökään, sillä ymmärrän kyllä naapuruston varsin aiheellisen älämölön.

Olen niin pitkän taipaleen tehnyt asunnottomien parissa, jotta uskallan sanoa, että kyseinen asuinyhteisö olisi hyvinkin laitettavissa kuntoon varsin yksinkertaisin keinoin.
Kun asukas aiheuttaa häiriötä, saa hän suullisen varoituksen jälkeen kirjallisen varoituksen, jossa on myös selvä linjaus tulevaisuudelle. Kun seuraavan kerran joudutaan asumiseen puuttumaan samasta syystä, on edessä vuokrasopimuksen purkaminen ilman irtisanomisaikaa tai kokonaan uusi meininki. Ja jos ei meno muutu, päättyy asuminen juuri tähän tai asukas hyväksyy vuokrasopimuksen välittömän purkamisen vaihtoehdon. Jos hän on päihtynyt, ei hän voi enää tuoda taloon päihteitä kuin päässä, veressä tai mahassa eikä vieraita päihtyneenä lainkaan. Sen sijaan asukas itse voi tulla laittamaan päänsä tyynyyn vuorokauden jokaisena hetkenä. Jos tämä ei passaa, tulee lähtö ja piste. Monen kymmenen vuoden kokemuksesta tiedän mitä tapahtuu. Näin turvataan asumisen jatkuminen, yhteisö ja ympäristö rauhoittuu ja jengi alkaa kokemaan mestan kodikseen.

Mutta miksi näin ei tehdä? Ehkä siksi, että se vaatii johtajalta paljon ja vielä enemmän työntekijöiltä. Ja vaikka olisi kuinka hyvä työntekijä, jos hän ei voi luottaa siihen, että mitä tiukempi paikka, sitä tiiviimmin pomo on tukena, ei hän uskalla ottaa vastuuta tiukoista tilanteista. Hän pelkää, että jos tässä käy huonosti ja tavataan vaikkapa oikeussalissa tai vuokraoikeudessa, niin hän on siellä yksin vastaamassa. Työnantajan pitää kyetä osoittamaan, että se ui työntekijän puolesta liemessä kuin liemessä ja taatusti loppuun saakka.

Parhaita duunareita tällaisessa yksikössä ovat muodollisen pätevyyden omaavat tekijät, joilla on lisäksi omakohtainen kokemus enemmän tai vähemmän päihteiden kanssa örveltämisestä. Heidän kusettamisensa ei nimittäin asiakkailta tai asukkailta ole kovinkaan helppoa. Tullakseen ymmärretyksi ei voi enää satuilla tarinoita liian tiukasta piposta eikä sosiaaliämmän tai -äijän kelvottomuudesta, vaan on puhuttava totta.

Sininauhasäätiön johdon pitäisi ottaa hattu käteen ja myöntää, että kaikki viisaus ei istu omassa eikä vielä työtoverinkaan päässä. Pitäisi kyetä myös nostamaan joissakin tapauksissa kuiville päässyt kokemusammattilainen aidosti jopa muita työntekijöitä paremmaksi.