Valkohäntäpeura, kauris ja karhunköynnös

päivis: Viimeksi kerroin, että välillä pihassakin poikkeava metsän asukas on valkohäntäpeura. Vaan eipä mennyt kuin päivä, niin näin sen kauriinkin. Se oli paljon pienempi kuin peura ja häntä puuttui. Tai se oli ainakin huomaamaton. Kauris loikkasi Soiniityntielle ja kun tulin sitä autolla vastaan, se pinkaisi takaisin päin ja paineli Satakielipuistoon. Hetken pääsin katselemaan sen sulavaa pomppimista.

Kauriit ja valkohäntäpeurat ovat tehneet oikein polun sinne, minne kauriskin nyt pötki pakoon. Niiden polulla kasvaa karhunköynnöstä, johon ainakin minä sotkeennun joka kerta, kun sitä sattuu olemaan samassa paikassa vattupensaiden kanssa. Kasvi on kuin liaani ja sen varret ovat tosi vahvat. Kerran jo luulin, että se oli kasvanut nilkkani ympärille hetken vattupensaan vierellä seistyäni.

Karhunköynnöksen eli isokierron kaunis kukinta alkaa olla jo ohi. Tämä se
vasta alaa valtaava kasvi onkin, vaikka sitä ei luetakaan vihattuiksi vieras-
lajeiksi. Onpahan vain karannut saaristosta ja meren rannoilta sisämaahan.

Meidän countrykaneistamme yksi on jo vähän kesyyntynyt. Jorman kädestä se on monet kerrat käynyt ottamassa näkkäriä, mutta minua se on vähän aristellut. Vaan eipä aristele enää, tai ei niin paljon kuin ennen. Nyt se uskaltaa tulla minunkin lähelleni ja napata näkkärin suuhunsa kädestäni. Äsken se ilmestyi kuin tyhjästä eteeni ja oli selvästi sitä mieltä, että sille pitää hakea näkkileipää. Hain ja taas se uskalsi tulla ottamaan palan syötäväkseen.

Muut kanit ovat edelleen lähes vauhkoja, kun ne huomaavat ihmisen tulleen mielestään liian lähelle. Niille ei voi olla nauramatta, kun ne melkein laumassa säntäävät kuka minnekin mukamas hyväänkin piiloon. Jorma usein kysyy, että harmittaako vielä, että niitä on pihallamme. Eipä tosiaan harmita. On niistä niin paljon iloa, vaikka elävätkin ihan omaa elämäänsä tuota yhtä lukuun ottamatta, jolla ehkä on vähän Ykkösen tai jonkun muun alunperin kesyn kanin geenejä.