Ikuinen rakkaus on mutta ei ikuista nuoruutta

jormas: päivis oli ottanut pohdittavakseen kohtalaisen aran aiheen, nimittäin suomalaismiesten nuoret thaivaimot tai muut -elämänkumppanit. Siitä aiheesta voisi aivan varmasti tehdä kirjan ja joku niin on varmasti tehnytkin. Väitöskirjaakin joku nainen väsää siitä Suomessa parasta aikaa.

Taidan minäkin jatkaa hieman aiheesta, sillä asialla on toinenkin puolensa, joka on vielä arempi. Minulla on nimnittäin parin kaverin kanssa ollut Espanjassa, tarkemmin Kanarian saarilla Las Palmaksessa kuppila.
Siellä tutustuin ja tulin monelle kypsään ikään ehtineeneelle ruotsalainaiselle, mutta myös joillekin suomalaisnaisille ehkä vähän enemmän kuin hyvänpäivän tutuksi. Kypsällä iällä tarkoitan tässä tapauksessa +70 vuotta. Heillä oli tapana ostaa Afrikan mantereelta puolisalaa tulleita niin sanottuja neekeripoikia itselleen aina noin viikoksi kerrallaan.
Olen myös pohtinut jonkun kerran lähes kaikkien tuntemaa Madonnaa, jolla hänelläkin tuntuvat miesystävät nuorentuvan sitä mukaa kun tähdellä itsellä tulee ikää.
Ei aivan, mutta jollakin lailla samaan sarjaan saattaisin laittaa myös kotimaisen Paula Koivuniemen, jolla hänelläkin ovat kumppanit vaihtuneet välillä kohtalaisen tiuhaan tahtiin. Paula kuitenkaan ei selitellyt, sillä kerran kuulin radiosta hänen haastattelunsa kiville karahtaneen miessuhteen jälkeen. Toimittaja kysyi, että miten siinä taas näin kävi. Tänän Paula totesi yksioikoisesti, että intohimo loppui. Onko siis kuitenkin niin, että päiviksen nostamassa aiheessa mies ja nainen ovat loppujen lopuksi samassa veneessä?

Mielenkiintoinen poikkeus on, jos on lehtiin luottaminen, Jasmin Mäntylä, jolla on itseään huomattavastikin vanhempi elämänkumppani, joka kaiken lisäksi on tyhjätasku. Jasmin sanoo rakastavansa häntä. No, viisailla tai lähes kaiken tietävillä on tähänkin selityksensä, että isähahmoa etsii Jasmin-parka yhä edelleen. Myös suomalaismiehet sanovat rakastavansa thaivaimojaan tai -elämänkumppaneitaan. Ja niin sanovat thainaisetkin suomalaisukoistaan. Mutta mitä me oikeasti tiedämme rakkaudesta. Jos se on omalle kohdalle sattunut, niin ehkä sen mitä se on ollut itselle. Mutta sekö on ainutta ja oikeaa rakkautta, vai onko jokaisella oikeus, vaikkakaan ei aina mahdollisuutta kokoe rakkaus itselle ainutkertaisella tai ainutlaatuisella tavalla? Minullako on viisastenkivi, jolla määritellään myös muiden rakkauden määrä ja syvyys? Minulle sitä ei ole ja vähän olen sitä mieltä, että ei muillakaan ole mittareita kuin korkeintaan omien ihmsisuhteiden mittaamiseen.

Mutta onko siinä sen sijaan mieltä enemmän tai vähemmän keinotekoisesti tavoitella ikuista nuoruutta, jota kuitenkaan ei voi enää tavoittaa, sen kerran taakseen jätettyään?
Kun olen entinen juoppo, niin sieltä peruja on oppi, että elämän ja tosiasioiden muuttaminen muuksi keinotekoisesti, varsinkin kemiallisesti on järjetöntä touhua, joka vie onnen lisäksi paljon muuta. Siksikin on korkki pysynyt kiinni jo reippaat kolmekymmentä vuotta.
Vaan ovatkohan sukulaissieluja juoville alkoholisteille ne miehet, jotka käyttävät tupeeta, värjäävät milloin milläkin värillä yhä enemmän harmaantuvaa tukkaansa, syovät Viagraa sydänkohtauksen pelossa tai muuta potenssilääkettä ja niin edelleen? Ollakseen ainakin omasta mielestään nuoren näköisiä ja kai oloisiakin?

Minusta jokaiseen ihimsen elämänvaiheeseen kuuluu omat kuvionsa. Ihminen on iästä riippumatta kaunis silloin, kun hän on balanssissa itsensä ja muun luomakunnan kanssa. Mutta ennen kaikkea silloin, kun hän osaa ja uskaltaa olla aidosti itsensä ikäinen.

Lopuksi kiitos sille kommentaattorille, joka kantaa huolta päästäni, jos laitan siihen thaipoliisin kypärän.