Lapsettomuus ja itsekkyys

jormas: Tänäkin aamuna hipsin, nyt vähän myöhään sunnuntain kunniaksi aamu-uinnille. Ilma aamulla puoli yhdeksän oli neljä plusastetta ja vesi kymmenen sekä ripaus päälle. Virkistävää vaihtelua, sillä viikon päästä ilma on kolmenkymmenen molemmin puolin ja vesi vähän vähemmän.

Mutta varsinainen blogiaihe tänään on lapsettomuus, josta olen tainnut kirjoittaa aiemminkin. Työkuvioihin se ei juurikaan liity, mutta Taiveahon ollessa vuoden verran esimiehenäni, tuli aihetta seurattua tarkemmin, sillä Satu piti sitä esillä julkisuudessa työasioita, siis asunnottamuutta ja kodittomuutta enemmän. Tärkeitä ja ainakin ajattelemisen arvoisia aiheita kaikki. Kodittomuudesta ja vanhempien puutteesta laulavat Päivi ja Ismo Valkoniemi puhuttelevasti biisissään Kulkuri.

Minulle kotona lapsena ja nuorena ollessani vanhempieni ansiosta oli aina niin sanottuja kesälapsia, joista jotkut todellisuudessa olivat meillä kesät ja talvet.
Näin toimien vanhempani opettivat minulle kuinka lapsia voi ja pitääkin rakastaa. Mutta rakastaakseen lapisa, niitä ei tarvitse tehdä eikä edes adoptoida. Sillä maailma on täynnä rakkaudettomuutta ja lapsia, jotka ovat rakkautta vailla.
Itse en ole tietääkseni yhdenkään lapsen biologinen isä. Sen sijaan olen adoption kautta tullut isäksi lapsen ollessa varmastikin 15-vuotias. Adoptoin siis niin sanotusti murkkuikäisen nuoren. Nuori tai tulleessaan lapsi tuli perheeseeni kymmenen vuotta aiemmin. Minulla ei ole pallo ollut elämässäni montaa kertaa, jos koskaan, yhtä hukassa kuin silloin. Kadonneen pallon etsi minulle kypsään ikään ehtinyt nainen, rouva Hongisto, äiti, joka sanoi minulle käsiään yhteen läpsäyttäen, kun valitin hänelle kadonnutta itseäni: "Voi hyvänen aika kuinka suuri siunaus on saada lapsi, joka tarvitsee vanhempia."
En ollut koskaan millään muotoa osannut kaivata omaa lasta, biologista enkä muutakaan vanhemmuutta, vaan perheeseeni tuli lapsi, joka tarvitsi vanhempia.
Itse en kaivannut vanhemmuutta, vaan rakastin ja rakastan edelleen kaikkia lapsia yhtä lailla. Tämän äitini ja isäni minulle opettivat.
Voi olla, että on raju väite, mutta biologista vanhemmuutta tai adoptiolasta kaipaavilla, on kysymys enemmän tai vähemmän itsekkyydestä: "Minä tai me haluamme lapsen."
Mielestäni oman lapsen kaipuu ei selity hoiva- eikä muillakaan vieteillä, sillä lapsia ilman enemmän tai vähemmän turvallisia vanhempia on maailma täynnä. Niitäkö ei voi rakastaa samalla tavalla tai ei lainkaan siksi, kun ne eivät ole omia? Minusta kysymys on tällöin itsekkyydestä.