Piratismin yksi puoli

jormas: päivis oli kirjoituksessaan mainostanut minua piraattituotteiden hyväksyjänä. Se on totta, mutta toki siinäkin on rajansa. Tiedän tai olen nähnyt, kun lapsi kuolee Afrikan kuumuudessa ja kuivuudessa äidin syliin yksinkertaisesti nälkään imiessään äitinsä tyhjää rintaa. Tai kun todella köyhässä perheessä, jollaisia emme edes halua kuvitella olevan olemassakaan, vanhemmat joutuvat valitsemaan, kuka lapsista myydään rikkaalle valkoiselle miehelle. Tarkoituksiin, joista en ainakaan nyt kirjoita. Tai kun vanhemmat vääntävät vastasyntyneeltä lapselta raajan loppuiäksi käyttökelvottomaksi, jotta lapsen kanssa on helpompi kerjätä ruokaa ja rahaa muulle perheelle.

Olen myös käynyt Bogotan slummeissa, jotka kuitenkin oikeasti siellä kuten muuallakin  ympäri maailmaa, ovat aivan tavallisten, köyhien perheiden asuntoalueita. Kun tulvat ja mutavyöryt vievät osan kodeista ja ihmisistä lopullisesti, jäljelle jääneet rakentavat uudet peltihökkelinsä, risu- ja savimajansa entisten viereen, sillä se on parasta mitä he voivat saada.

Alueella asuu myös hyvätuloisia, etuoikeutettuja perheitä ja ruokakuntia, joilla voi olla oma tehdas. 5 x 5 metrin huoneessa voi asua mummo, lasten vanhemmat ja lapset. Yhdessä nurkassa tehdään tarpeet ja käydään pesulla, yhdessä nurkassa nukutaan ja tehdään lisää lapsia, yhdessä nurkassa tehdään ruokaa ja syödään ja yhdessä nurkassa on heidän tehtaansa. Siellä vanhemmat lapset tekevät, ompelevat ja liimaavat esimerkiksi Nike-piraattitossuja. Siellä ei käy työsuojelupiiri katsomassa, että liimaliottimien kanssa toimitaan oikein Etuoikeutettuja he ovat kuitenkin siksi, että heidän ei tarvitse valita ainuttakaan edellä mainitsemistani muista vaihtoehdoista. Muitakin, yhtä huonoja elämisen malleja olen kokenut ja ehkä nekin saavat blogissamme joskus sijansa.

Suomessa, edelleen aineellisen yltäkylläisyyden keskellä on helppo sanoa ja paheksua yhtä jos toistakin. Sanoa, etten osta piraattituotteita, kun ne tehdään lapsityövoimalla. Mutta vaihtoehdoton kritiikki on määrätyllä tavalla pahinta kehityksen jarruttajaa, minkä tiedän. On helppo kritisoida, mutta vaihtoehtoa tivatessa ei ole tarjota kuin olkapäiden kohautus. Me unohdamme, että meilläkään ei ole kovien kauaa aikaa, kun "jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulastaan ja kiiruhdin karjatielle." Kun meillä ei ole ollut oikotietä aineelliseen hyvinvointiin, niin on kohtuutonta ajatella, että se olisi jollakin muulla kansalla.