päivis: Kanavaralli pysähtyi viikonloppuna Syksyn sävel -kilpailuun, jota kerrotun mukaan ei ole aikapäiviin järjestetty. Nyt joku oli keksinyt yhdistää varainkeräyksen ja vanhan syksyn suosikkiohjelman. Tämä ei kuitenkaan ole se varsinainen asia, josta ajattelin kirjoittaa. Kirjoitan yhdestä kappaleesta, jonka nimeä en muista, mutta esittäjän nimi taisi olla Janne Raappana. Tunnen vähän huonosti näitä nykyartisteja.
Kuulin tuon kappaleen jokunen päivä aikaisemmin autoradiosta. Jorma epäili, etten ole voinut kuulla etukäteen ja vähän itsekin ihmettelin, sillä ainakaan Euroviisuissa ehdokkaina olevia kappaleita ei muistini mukaan ole koskaan saanut esittää julkisesti ennen kotimaan karsintaa. Ehkä Syksyn sävelellä on ihan erilaiset säännöt tai ei sääntöjä ollenkaan.
Kun kuuntelin kappaletta autolla kotiin päin ajaessa, en voinut välttyä ajattelemasta - jälleen kerran - että mikä tämä ihmisenä olemisen tarkoitus oikein onkaan. Sitäkö, mitä laulussa laulettiin: "kaivan auton lumihangesta", istun aamuruuhkassa", "mietin olenko oikeasti rakastanut". No ehkä ei ihan noin, mutta jotenkin tuohon tyyliin Janne Raappana lauleskeli. Sanoittaja oli osannut riimitellä sanoista hyvin koskettavat.
Aamuruuhkat, ja iltapäiväruuhkat myös, ovat viheliäinen asia. Silti monille ne ovat joka arkipäivä toistuva näytelmä. Jorma keksi nähdä niissä jotain hyvääkin, kun kerran aiheesta puhuttiin: monelle aamuruuhkassa istuminen on päivän ainut hetki, jolloin saa olla kaikessa rauhassa yksinään. En ollut valmis jakamaan tuota ajatusta, mutta niinhän se todellisuudessa varmaan on. Luulen kuitenkin, että moni tekisi aamuin, päivin ja illoin ihan toisin, jos vain voisi. Mutta olemme niin kiinni tässä oravanpyörässämme, ettei vaihtoehtoja juuri näyttäisi olevan. Paitsi noilla urbaaneilla nomadeilla, joista eilen kirjoitin vähän, ja tietysti niillä, jotka ovat ilman omaa syytään koko rattaan ulkopuolella: työttömillä esimerkiksi. Tuskinpa työttömätkään sentään aamuruuhkiin kaipaavat. Luulen ennemminkin, että kaipuu on työn tuomiin ihmissuhteisiin tai tunteeseen siitä, että on tärkeää kokea kuuluvansa johonkin ja ehkä halutaan myös tehdä jotain tärkeältä tuntuvaa.
Ja miten moni niistä, jotka jaksavat viikosta ja kuukaudesta toiseen keikkua tutussa ja turvallisessa työsuhteessa, eivät lopulta ole ollenkaan sillä alalla, jolla oikeasti haluaisivat olla. Muistan kerran joltain koulutusrupeamalta maininnan, että niin kovin moni lähtee opin tielle vanhempiensa toivetta toteuttamaan. Ja sitten ehkä nelikymppisinä tajuavat, etteivät ollenkaan halua tehdä sitä, mitä tekevät. Tämä on nyt niin vanhaa tietoa, että tuskin pätee enää, mutta tuossa iässä ainakin joskus muinoin moni heräsi ja lähti kouluttautumaan kokoaan toiselle alalle. Veikkaan, että nykyään se tehdään jo paljon aikaisemmin.
Tämä ajattelu jää nyt ihan kesken ja niin on tarkoituskin. Joskus on hyvä vähän kurkistaa mielessään siihen, minkälainen paikka maailma olisi, jos ei aina pitäisi tavoitella parempaa elämää, suurempaa palkkaa, kouluttautua lisää. Olen ihan varma, että joskus kauan sitten ihmiset Suomessakin olivat kaikesta puutteesta ja tietämättömyydestä huolimatta paljon onnellisempia kuin nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti