Yöllinen kotikatsomoni ja jälkilöylyni

Reippaan viikon ajan on valveillaolon vuorokauteni alkanut kolmen maissa aamuyöstä, kun olen laskeutunut parvisängystäni alamaailmaan sohvalleni ilman parviälyä. Mutta ennen sitä napsautan Moccamasterin porisemaan ja käyn metsä-wc:ssä. Sinä aikana valmistuu Kulta Katriinan Luomukahvini. Sen kaadan käsinvuoltuun ja koverrettuun visakoivun pahkakuksaani, jonka nimi on Karhu kusiaispesässä. Yksilölliseen sarjaan kuuluu kahdeksan kuksaa, joista minulla on kaksi. Vielä tilkkanen joukkoon kotimaista luomuhunajaa ja olen valmis kotikatsomoon kannustamaan urheilijoita, iloitsemaan onnistumisista ja suremaan monen suomalaisen epäonnistumista.

Joku päivä sitten marmatin, kun minäkin osaltani kustannan suomalaisten urheilijoiden kisamatkoja, joiden määrä tällä kertaa on maamme kokoon nähden melkoinen. Kuinka iso muu joukko on heidän ympärillään luomassa rahoillani kisamenestystä, ei ole tiedossani. Ehkä määrä on noin yhtä paljon kuin urheilijoitakin.

Viime yönä löysin viimein Suomen joukkueelle tarkoituksen, kun katsoin molempien seiväshyppääjien viimeisten yritysten riman ali läpijuoksua hyppäämisen sijaan. Siinä sinällään ei ole mitään uutta, sillä suomalaiset, tämän lajin miehet eivät ole koskaan selvinneet MM-karsinnasta finaaliin.

Jos ei voittajille ole voitettavia, ei ole voittojakaan. Ehkä iso osa suomalaisista urheiljoista ei lähdekään voittamaan, vaan voitettaviksi. Aivan liian monen suusta olen saanut haastatteluissa kuulla, että "jo se on onnistuminen, kun on päässyt mukaan kisoihin". Menestys olisi jotain extraa, jolloin on kuin kansanedustaja, jonka ainut tavoite on päästä kansanedustajaksi. Se on päätarkous eikä työkalu saada jotain aikaan.

Niin tai näin, jälkilöylyiksi hipsin kesän lämpimimmän yön aamunsarastuksessa kello 6 uimaan Jokilammillemme. Sekä kertomaan vesilinnuille ja muille eläimille suomalaisten kisasaavutuksista Oregonissa. Siellä missä on saanut alkunsa tossujen ja monen muunkin tekijä Nike. Vesi oli 25 asteista ja ilmakin jo varhain, ehkä koko yön yli 17.

Vedessä muistelin entisen elämäni viimeistä urheilukilpailua, kun tulin 20-vuotiaana Hoechst Fennican henkilökunnan hiihtokilpailussa neljänneksi. Palkinnoksi sain paidan, jota vastaanottaessa sanoin puoliksi piiloselittelyineen, että hyvä suoritus valvotun yön jälkeen, sillä istuin ravintola Matka-Tuopissa valomerkkiin saakka. Ehkä uuden elämäni ensimmäinen kilpailu vastaavasti oli Liisan ja Markon kanssa liikenne-/perheajo Jyväskylässä. Siinä pärjäsimme neljättä sijaa paremmin.