Itselleni päihteetön elämä on vasta raittiuden alku. Joku voi olla hyvä puoliso ja hyvä isä. Mutta hän siemailee aina iltaisin pullon viiniä. Erään kerran hän uskoo löytäneensä elämäänsä oivan ahaa-elämyksen sekä uuden voiman. Ja jättää viinin.
Tilalle tulevat harrastukset ja kaverit kodin ulkopuolelta, vieraat naiset, herraklubia siellä täällä, lähes kaiken kattava kireys sekä henkinen pahoinvointi. Jota hän purkaa vähintään viikoittain lapsiinsa ja vaimoonsa. Hän on löytänyt päihteettömän elämän, mutta kadottanut itsensä. Alan miehet sanovat sitä kantilla kuivilla oloksi.
Yhä istun yksin tai Niilo-koiran kanssa lauturilla kesäyössä ja kuuntelemme hiljaisuutta. Ohikiitävän hetken koen, että tässä ja nyt, pienessä tovissa on kaikki eikä minulta mitään puutu. Tätä on täydellinen raittiuteni. Jota en voi koskaan saavuttaa pysyvästi, mutta jaksan ja haluan tavoitella yhä uudelleen.
Samaa koen usein haudalla. Kun olen oppinut itkemään kerrasta toiseen ylipäätään selvinpäin, niin en vaihda sitä enää ravintolailtaan tai viinipulloon. Sillä nekin olen kokenut ja kokeillut. Oli sama kuoliko läheinen, menikö ystävä naimisiin tai tapahtuiko mitään. Aina piti viinan kanssa tavoitella jotain muuta fiilistä. Jota ei oikeasti edes ollut olemassa.
Kaikki on kuitenkin suhteellista. Vuosikymmeniä myöhemmin makasin sydäninfarktin saaneena Meilahden sydänvalvomossa elämä ohuen hiuskarvan tai elämänlangan varassa. Ja olin lähes valmis lähtemään. Vain yksi asia piti minut täällä. Siinä hetkessä kokemani rakkaus. En voinut enkä halunnut jättää Päiviä. Minulle olisi sopinut mikä tahansa, muttei kuolema eikä elämä ilman häntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti