Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 20. maaliskuuta 2023

Jorman ja Sweetheartin elämää

Sain sydäninfarktin Vantaan Ikeassa muistaakseni 15-17 vuotta sitten. Selvisin jatkamaan maallista vaellustani Meilahden sydänvalvomon, sen teho-osaston ja kahden pallolaajennuksen ansioista. Olen syvästi kiitollinen kaikille, jotka sen tekivät. Enkä vähiten Päivikselle, jonka rakkaus oli suurin syy miksi halusin pysyä elävien kirjoissa. Muistan sairaalavuoteen ääreltä myös vihkipappimme, joka kysyi olenko kokenut Jumalan läheisyyttä? Vastasin, että en, mutta Päiviksen läheisyyden olen kokenut. En muista sanoiko Aarne Kiviniemi siihen enää mitään.

Ei mennyt kovin kauaa, kun oivalsin ja puhuinkin usein "siunatusta sepelvaltimotaudista". Ehkä joku piti ja pitää minua nykyisin vielä enemmän omituisena höpöttäjänä, jolla on omat jutut. Tottahan se onkin. Puhun mieluummin omiani kuin muiden juttuja. Joskin niitäkin lainailen mieleisinä annoksina päivittäisiin blogeihin.

Siunattu sepelvaltimotauti liittyy myös eiliseen kirjoitukseen, kun totesin, ettei ole olemassa asiaa, jossa on jokaiselle vain kielteisiä puolia. Ehkä olisin joka tapauksessa saanut matkakaverikseni kyseisen sairauden, mutta se muutti elämääni aika tavalla. Lisäsin liikuntaa, muutin ruokatottumuksiani ja ennen kaikkea  suhtautumista kaikkeen minulle tapahtuvaan.

Se oli myös viimeinen sykäys lopettaa itseni myyminen rahasta. Siksi voin oikein hyvin sanoa palkkatyötäni, vaikka se oli kutsumus ja kuinka ollakaan, kirjaimellisesti sydämenasia.

Palkkatyön tärkein ominaisuus on tehdä sitä rahan vuoksi. Tätä kirjoittaessa oli helppo pompata kämmenenkokoisen älylaitteeni toiseen ohjelmaan ja laskea paljonko olisin hankkinut enemmän, jos olisin jatkanut palkkatyötä tähän päivään saakka. Ehkä puoli miljoonaa euroa olisi oikea summa. Silti se oli hyvä vaihtokauppa. Päästä osalliseksi elämänmakuisesta seniori-iästä sekä leppoistamisjaksosta ja saada ainakin 15 vuoden ajan 10 tuntia vuorokaudessa lisää omaa aikaa. Se on ikuisuudessa mitättömyys, mutta ihmisen iässä aika tavalla.

Monen vuoden ajan olen seurannut ja joskus Päiviksen kanssa jeesannut Sweetheart-koiraa, jonka ei lenksujalkoineen pitänyt eläinlääkärinkään mukaan selvitä aikuiseksi. Käyn tätä, nykyisin suomalaisittain sanottuna mopotaksiaseman koiraa monesti tapaamassa. Sen vanhemmat ja kaikki sisarukset ovat kuolleet, mutta Sweetheart elää onnellista elämää ulkona olevan taksikopin pöydän alla suojassa sateelta ja auringolta tekemättä mitään hyödyllistä tai hyödytöntä.

Ajettelen, että se on kuin minä, jonka pitkän elämän ennuste juomavuosina oli yhtä huono. Eikä se hyvä ollut sairaalavuoteessakaan. Sweetheartin olemassaolo tuottaa itseni lisäksi iloa taksipojille ja -miehille sekä muille. Silti se ei tosiaankaan tee ihmisen mielin eikä silmin juuri mitään, kuten en minäkään. Mutta Sweetheartkaan ei taida tietää elämäntarkoituksesta itseäni enempää. Kun aamulla kävin kertomassa sille tervehdykseni, eivät hännänhuiskutuksen ja hymyn lisäksi lähtömakupalat maistuneet. Jäin pohtimaan onko ehkä 7-vuotias koira kipeä tai joku kertonut, ettei ole hyväksi syödä kananluita. 

Isossa ikkunassa kuitenkin kai kaikella on tarkoituksensa. Juice Leskinen sanoi aikoinaan, että elämän tarkoitus on murheen karkoitus. Jospa niin onkin. Löytää polun pää sekä tuottaa hyviä hetkiä itselle ja muille. Oli miten tahansa, se on hyvä syy kirjoittaa ja jakaa kirjoittamaani päivittäin. Sillä vähäisestäkin palautteesta tiedän, että päiväkirjamaiset blogini tuottavat joskus jollekin hyvän hetken.

Ei kommentteja: