Monissa, varsinkin muistoesineissäni on perheenjäsenen sielu tai ne ovat muuten vaan sielukkaita. Ensimmäinen ikioma auto oli Suomenlahden Koneen kyseenalaistakin mainetta hankkineen Mantilan entinen Opel Kapitan alkuperäisellä kattoluukulla ja makuuasentoon menevillä penkeillä. Niiltä heräsin kerran aamulla Hoechst Fennican railakkaiden juhlien jälkeen ja niillä vietin yön tai osan siitä aikuisuuden kynnyksellä Pirjon kanssa. Ehkä muistan nimen väärin. Häntä kuitenkin ymmärsin rakastaa vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun se oli jo myöhäistä.
Kerran ajoin Opelillani Keravalle melkoista kyytiä, kun hieman minunkin kaistaa tuli vanhan meijerin kohdalla linja-auto vastaan. Sitä väistin ojan pohjan ja kivisen kilometritolpan kautta menettäen puskurin ja osan lokasuojasta. Myöhemmin vaihdoin peruutusvaihteensakin kadottaneen, siipirikon autoni katsastamattomaan ja huonoakkuiseen Trabantiin, joka piti joka kerta työntää käyntiin. Kerran olin sillä menossa pitkin metsäpolkuja Don Antonioon olusille, kun moottori putosi. Ylisaaren Veikko sen hitsasi ja laittoi takaisin. Sitä en muista mitä tälle nilkuttajalle myöhemmin tapahtui.
Kerran matkatessani yöaikaan Jyväskylästä Pohjoismaiden suurimpaan sisämaakaupunkiin, paloi kannentiiviste taas kerran. Pakkasta oli yli 20 astetta. Hyytyneen Warren lähistöllä ainut merkki ihmiselämästä oli viereisen omakotitalon pihavalo. Herätin talon väen soittamalla ovikelloa ja kysyin, että jos työnnän autoni ulkovalonne alle, niin saanko vaihtaa siinä kannentiivisteen? Sormeni olivat aivan jäässä, kun punainen matkakumppanini viimein hörähti käyntiin. Vain harvoin on tuntunut yhtä hyvältä ja täydelliseltä naisenkaan kanssa.
Seuraava autoni taisi olla ruskea Wartburg, joka olikin monet vuodet uskollinen palvelija. Sen vaihdoin uudempaan, punaiseen Warreen, jossa siinäkin oli alkuperäinen kattoluukku ja kaatuvat penkit. Mikään auto ei ole yrittänyt jättää minua niin useasti matkan varrelle kuin tämä, sillä sillä oli taipumus polttaa kannentiivisteitä. Niitä kuljetinkin aina mukana ja opettelin vaihtamaan tien päällä.
Auto oli psykiatri-kansanedustaja Claes Anderssonin entinen. Vaikka jossain mutkassa hänelle hankinnastani kerroinkin, en tullut kysyneeksi mistä se oli Clasulle tullut ja vaihtoiko hänkin kannentiivisteitä. Ehkä ei, ehkä se oli vaan itä-saksalainen protesti mielensä pahoittamisesta, kun ratin takana ei ollutkaan enää psykiatria puhumassa, kuuntelemassa moottorin ääniä sekä antamassa vierihoitoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti