Nurinkurinen hengellinen maailmani, osa 1

Koska elämäni on kesken ja keskeneräinen kuten minäkin, voin tehdä taipaleestani vain arvioita, joskin jotain valmistakin on jo ehtinyt tulla.

Oikeastaan lähes koko aikuisiän palkkatyön tein palvellen työnantajia, joilla on hengellinen viitekehys, Jyväskylän kaupunkiseurakunta, Katulähetys sekä Sininauhat. Peruskoulutuksen tehtäviin sain kulkemalla laitapuolia ja juomalla tolkuttomasti viinaa vuositolkulla. Mutta toisin kuin moni "uskoon hurahtanut", en elämäni suunnan muuttamiseen koskaan rukoillut tai pyytänyt muutakaan apua suuremmilta voimilta. Vaan ajattelin, että itse olen pullon huulilleni laittanut ja itse otan sen myös pois.

Jumalankieltäjä en silti ole milloinkaan ollut. Olen liian pieni ja mitätön sanomaan niin suureen asiaan juuta tai jaata, vaikka muiden lailla ainutlaatuinen ja ainutkertainen olenkin. Enhän tiedä edes kuinka kirjosieppo osaa takaisin Jokilaakson kotipönttöön Afrikan talvimatkaltaan. Sillä tietomäärällä on syytä pitää ainakin joissakin asioissa suu kohtalaisen supussa. Mutta on minulla uskoni, kuten jokaisella omansa. Ateistillakin, joka ei oivalla pohtia edes mistä hänelle on tullut tarve kieltää jumalat. Jonkun mielestä ihminen on kaiken napa, maailmankaikkeuden älyn huipentuma ja toisen mielestä taas ei.

Joka tapauksessa itse uskon ihmisellä olevan vallasta suurimman, valinnan vapauden. Tosin ehkä ylipäätään ihmisten tyhmyyden ansiosta joku onnistuu kahmimaan valtaa niin, että voi pudotella aikansa muidenkin päitä. Sen on tällä kertaa Ukrainan sota valitettavasti osoittanut. Mutta silloinkin jokaisella säilyy viimeinen valta. Päättää kuinka suhtautua tapahtuneeseen ja lopuksi omaan kuolemaansa. 

Maailmassani Luojaa myöten kaikki kunnioittavat ihmisen päätöksiä loppuun ja kadotukseen saakka, jos sellainen on ylipäätään olemassa. Vaikka ihmisten kirjoittama raamattu toista sanookin, itselleni ei ikuista tuonelaa ole. Vaan on ehkä isäni lauantaipullon jälkeen välillä toteamalla tavalla: "Humala haihtuu, mutta ikuinen tylsyys säilyy." Tai sitten hän sanoi tyhjyys. Mutta että osa meistä päätyisi eri paikkaan, ehei, siihen en usko.

Oikeastaan aioin kirjoittaa miten koin parhaimmillaan ja nurjimmillaan työyhteisön hengellisyyden, uskovaiset työtoverini sekä osin esimiehenikin. En päässyt vielä tänään siihen, sillä juutuin ytimen sivuraiteelle. Siihen sysäyksen sain, kun entinen työtoveri chattasi aamulla, että hän on palaamassa pitkän poissaolon jälkeen kotiinsa Jyväskylään. Kuten hän asian ilmaisi. Se toi mukanaan ison määrän kipeitä ja mukavia muistoja, joista taidan jatkaa huomenna.