Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

Letku ja Irinani

Liian harvoin ja vähän saan päiväkirjanomaisista blogeistani palautetta. Joskun kuitenkin, kuten tänä aamuna eilisestä kirjoituksesta: "Huomenta. Soitin levyjä Letkulla sen kahtena viimeisenä kesänä Eklundin Sepon, Haikosen Penan ja Männikön Ekin jalanjäljissä. Bussit Keravalta ja Järvenpäästä tulivat noin kello 20.30. Tositoimiin päästiin kymmenisen minuuttia myöhemmin, kun panin soimaan Yön kulkijan. Aika usein rupesin kuulemaan toiveita heti kahdeksan jälkeen: "Älä unohda hämähäkkiä." "Muista soittaa aikamerkki."

Joku saattaa sen ajan tiskijukan tunnistaakin. Sanon kyllä senkin, jos hän antaa luvan. Letku tuskin sekään kaikille sanoo mitä sillä tässä tarkoitan, siispä kerron. Se oli Tuusulan VPK:n ylläpitämä, suvien puurakenteinen tanssipaikka Hyrylässä, nykyisen Keski-Uusimaan painotalon tai konttorin paikalla. Silloin palontorjunta oli enemmän vapaaehtoista, joten erilaisia rahantekovälineitä tarvittiin.

Varsinaisen palokunnantalon ja elokuvateatterin vieressä oli myös monesti kesäisin niin sanottu Humpuukiteltta erilaisine peleineen. Kun palokello soi, kaatui joskus osa teltastakin, kun vapaaehtoiset sammuttajat juoksivat mäen yli ehtiäkseen autojen mukaan sammuttamaan tulipaloa.

Letkulla kävin minäkin, mutten juuri koskaan ostanut lippua, sillä en osannut silloin enkä vieläkään tanssia. Takakautta aitojen yli toisinaan kiipesin ja järjestysmiehet taluttivat niskasta ulos, kun ei ollut esittää lippua. Välillä menin sinne järvenpääläisen Raila-tytön hurmaamana, joka opetti minulle kokovartalohalauksen. Ja minä vastaavasti kerroin sen nimen Sari Rinteelle puolivuosisataa myöhemmin 😂.

Mutta ainakin yhden kerran ostin lipun. Silloin letkulla esiintyi Irina Milan. Koko illan istuin lavan vieressä ja odotin, että hän laulaisi Sonnyn ja Cherin kappaleen "Kuljen pois vaikka paljain jaloinkin"". Ja viimein hän lauloi sen. Ehkä myös huomasi, kuinka paljon ihailin ja rakastin häntä. Sillä kappeleen jälkeen unelmieni rakkaus kyykistyi viereeni, katsoi silmiin ja kysyi mikä on nimesi. Sitten Irina otti mustavalkoisen kortin, jossa oli hänen kauniit kasvonsa, piirsi niiden alle pienen sydämen ja kirjoitti "Jormalle". Seuraavan yön nukuin tai oikeastaan valvoin kuva tyynyllä pääni vieressä. 

On oikeastaan mukava asia, että aika kultaa muistoja, vaikka katkerin mielin niistä saa todellisuuttakin synkempiä. Minusta tieni tai ainakin suunta on oikea. Viikko viikolta itselläni on yhä enemmän tuttuja, joita pidän kavereina ja ystävinäkin, vaikkeivät he sitä tiedäkään. Minulla ei ole enää juuri kenestäkään pahaa sanottavaa tai ajateltavaa, vaikka joskus intoudun jotakin haukkumaankin. Ikävät asiatkin aika näyttää kuitenkin tekevän paremmiksi, vaikka niihin ei kultakehyksiä tulekaan. Paha muisto on yhä useammin patinoitu surumielisyydellä.

Voin vain toivoa, että ihmiset, jotka kokevat sanojeni ja tekojeni heitä loukanneen, voisivat antaa minulle anteeksi. Itselläni on tältä osin tavoite selvä. Menen taivaaseen, tuonelaan tai en minnekään, tulen lähtemään niin, että olen antanut kaikille kaiken anteeksi. Ehkä osin itsekkäistä syistä. Eletty elämä on osoittanut, että kauna, katkeruus ja anteeksiantamattomuus ovat täällä ja muualla huonoja matkaseuralaisia, jotka myrkyttävät omankin mielen.

Loppujen lopuksi elämä on kohdellut minua silkkihansikkain. Ehkä en voi edes aidosti käsittää vihan syvimpiä muotoja. Luulen, että ukrainalainen ei pääse venäläisiä kohtaan sen yli vuosisadassa. Näin sen saman isässäni. Yritän ymmärtää ja hyväksyä, että näin on ihminen tehty tai siksi vuosituhansien aikana tullut.

Tämän kaiken keskellä olen taas tänä aamuna 17-vuotias ja Irina 20. Istun Letkun tanssilavan reunalla silmiin katsoen ja laulan hänen kanssaan: "Ehkä kuitenkin mä asetun, joskus aikanaan kun rauhoitun....."

Ei kommentteja: