Palanen somemaailmaani

Sosiaalinen media (lyhennetään arkikielessä some) tarkoittaa verkkoviestintäympäristöjä, joissa jokaisella käyttäjällä tai käyttäjäryhmällä on mahdollisuus olla aktiivinen viestijä ja sisällöntuottaja tiedon vastaanottajana olon lisäksi. Sosiaalisessa mediassa viestintä tapahtuu monelta monelle, eli perinteisille joukkotiedotusvälineille ominainen viestijän ja vastaanottajan välinen ero puuttuu. Käytännössä viestintä tapahtuu kuitenkin jonkin keskitetyn palveluntarjoajan kautta, sanoo Wikipedia.

Piti lukea ajatuksella parikin kertaa, jotta ymmärrän tarkoitetulla tavalla. Sen mukaan perinteiset tekstiviestit ja mukaan myöhemmin tulleet WhatsAppit, Snapchatit, Hangoutsit ynnä monet muut viestintäalustat ovat osa somea vasta silloin, kun niiden kautta viestitetään yhtäaikaisesti monelta monelle. Kuten vaikkapa Messengerissä, jossa voi perustaa erilaisia keskusteluryhmiä.

Siispä en kirjoita nyt somesta, vaan kahdenkeskisistä viestittelyistä, joissa toisia ei tunneta kuin langattomassa maailmassa. Näistä eniten käytän Messengeriä, johon some liittyy niin, että lähes kaikki tutut ja tuntemattomat ovat löytäneet ensin minut Facebookista. Sähköisen maailman kaveruus monelle ja minulle on mahdollistunut siksi, että olen hyväksynyt joukkooni paljon vieraita ihmisiä. Vain seksipalveluja ja perintörahojaan kuolemansairaana kauppaavat olen karsinut pois.

Koska olen itsekin välillä tai aika useinkin yksinäisempi kuin haluaisin, olen ajatellut, että yksi tapa sen torjumiseen, on avata sähköisen viestinnän ovi tuntemattomillekin kolkuttelijoille. Niitä onkin kertynyt vuosikymmenen, parin aikana aika tavalla.

Oli miten oli, voin perustellusti sanoa, että tiedän sähköisestä ystävämaailmasta jotakin. Minäpä kerron tarinan, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Kerran minua pyysi kaveriksi itseäni iäkkäämpi mies, joka monta kuukautta chattasi iltaisin vain "hyvää yötä" eikä mitään muuta. Eräänä aamuna hän alkoi kirjoittaa myös "hyvää huomenta". Kysymykseni jäivät aina vaille vastausta.

Kunnes kerran hän yllättäen alkoi kertomaan itsestään, elämästään, vaimonsa surmaamisesta, pitkästä, jo kärsitystä vankilatuomiosta ja vuosien yksinäisyydestä. Ymmärsin ja en ymmärtänyt. Hän sanoi minun olevan hänen ainoa yhteytensä ulkomaailmaan viikoittaisen kotiavun lisäksi. Enää en ole hänestä kuullut pariin vuoteen. Ehkä tämä etäinen, outokin ystäväni on kuollut, ehkä olen menettänyt merkitykseni tai muuten vaan unohtunut, en tiedä.

Joidenkin on helppo karsia läheltään vastaavat ihmiset tai he eivät heitä lähelle päästäkään. Mutta minä päästän tai he pääsevät, vaikka en aina toivokaan. Vaikka tai mahdollisesti juuri siksi, että luonteeni on Niilo-koiran karvan lailla mustavalkoinen, en kuulu niihin, jotka kääntävät selkänsä ja kävelevät pois. Sanoen mennessään, etten koskaan anna sinulle anteeksi, enkä koskaan enää halua nähdä sinua, enkä puhua kanssasi.

Joskus öisin on puhelimeni äänettömänä, joskus ei. Se riippuu maailmankaikkeuden asennosta ja unen tarpeestani. Viime yönä kämmenen kokoinen älylaitteeni kilahti yhden jälkeen ja joku tahtoi minut kaverikseen. Hyväksyin pyynnön ja hän vastasi, että "kiitos paljon, kun hyväksyit minut". Laitoimme pari, kolme viestiä puolin ja toisin. Samalla kurkkasin Facebookista hänen profiiliaan ja googlasinkin huomatakseni hänen asuvan Ruotsissa sekä olevan iältään yli 80-vuotias. Sitten hän kirjoitti: "Voinko soittaa sinulle...... edes joskus." Vastasin, että toki ja lähetin puhelinnumeroni. Yöllä yksin ajattelin, että ehkä olin siinä hetkessä hänen yksinäisyytensä mustan aukon oljenkorsi.