Isänpäivän jälkimaininkeja

Kuten eilen blogissani kirjoitin, kävin vanhempieni ja siskoni haudoilla, jotka kaikki ovat saman hautakiven edessä. Koristekasvinkin laitoin muistojen kanssa samaan paikkaan, josta puoli vuotta aiemmin Äitienpäivänä joku siirsi mustat orvokkini sivummalle. Mahdollisesti mielestään tärkeämpien kukkien tieltä. Hetken silloin suututti ja eilen huomasin sen jääneen myös mieleeni. Ehkä ei ole kuitenkaan kovinkaan tärkeää missä kukkani tai kasvini haudoilla kulloinkin ovat. Varmasti hieman sivummalla on hyvä, kuten kirkossakin etupenkin sijaan. 

Tällä kertaa vein jalostetun tai värjätyn kanervan (galluna vulgaris). Latinankielinen nimi palautui mieleen 60 vuoden takaa sitä valokuvatessani. Kasvi, aito tai ei, on kaunis ja sopii haudalle hyvin, sillä väreineen se on täynnä elämää. 

En tiedä miten muilla lienee, mutta seurakuntaelämäni tärkeimpiä asioita ovat hautausmaat ja kirkot. Niiden vuoksi maksan myös mielelläni kirkollisveron. Vaikka pappi tai joku muu hengellisen työn tekijä on monen ihmisen jossain hetkessä ainut lohtu, koen mainitsemissani paikossa ainutlaatuista yhteyttä kauas, sateenkaaren tuolle puolen. Poikkeusta eivät tee eläinten viimeiset leposijat, vaan ne ovat välillä minulle ihmisten vastaavia tärkeämpiä.

Voi olla, että olen kirjoittanut yksinäisyydestä jonkun kyllästymiseen saakka ja hän kokee minun jääneen siihen kiinni. Hän on silloin tavoittanut jotain minusta, sillä olen monesti juuttunut yksinäisyyteen. Siitä vain osa on itse aiheutettua ja osa toisten valintoja. He eivät halua olla kanssani missään tekemisissä. Silti tiedän sitä olevani. Mutta kuten arvelin, kukaan tai mikään ei tuonut minulle yhtä lukuunottamatta viestiä, että olen omalla, oudolla tavalla isä ja isoisäkin 😢.

Monesti olen kirjoittanut chat- ja somemaailman tärkeydestä. Juuri sieltä tämänhetkisen elämäni erämaahaan tuli eilen pienen pieni iloa tuottava tervehdys ihmiseltä, jota en ole koskaan tavannut. Yhteytemme on ollut vain puhelimeksi kutsutun laitteen välityksellä. Joten kiitos Sinulle, olit Isänpäiväni valonpilkahdus. Muistutus siitä, että yksinkään ei ehkä kuitenkaan ole aivan yksin.