Kasvin ihme

Joskus keväämmällä kirjoitin pajuista, jotka katkoin, kun ne mielestäni häiritsivät elämääni. Oksat heitin puron pientareelle ja silmäilin niitä silloin tällöin kulkiessani Satakielipuiston ohi sen asukkaita odotellen.

Mutta paju ei suostunut kuolemaan, vaan se yritti sitkeästi työntää pajunkissoja elämää jatkamaan. Ehkä olen päästäni kipeä, sillä mieleni tuli surulliseksi oman itsekkyyteni vuoksi.

Mutta en minä mitään oppinut. Tai opin, mutten muuttanut tapojani. Sillä kuukausi, kaksi myöhemmin olin taas katkomassa pajuja. Tällä kertaa tukikepeiksi siemenistä kasvattamilleni kurkuille, herneille ja tomaateille. Ja taaskaan paju ei suostunut kuolemaan ja jatkaa kasvuaan pienessa Greenhousessa tai sen seinustalla.

Mutta mukava seurattava on auringonkukkakin. Eikä pelkästään siinä vierailevien pörriäisten takia, vaan sen itsensä vuoksi. Se jos joku reagoi ilman viiveitä. Sillä kukka on aina kohti aurinkoa. Sen aamu alkaa idästä ja laskee länteen. Kuten Viktor Klimenkokin aikoinaan lauloi.

70 vuoden ajan olen katsellut voikukkia, istunut niiden seurassa kesäpäivisin, leikannut muun nurmen joukossa sekä eräänkin kerran lapsena tehnyt sen keltaisista kukista seppeleitä.

Mutta vasta Pelasta pörriäinen -kampanja, jossa olen innolla mukana opetti minut näkemään, että toisin kuin pihan tulppaanit, voikukat menevät nukkumaan ja sulkevat yöksi kukkansa kuten minäkin silmäni.

Mutta aamu-uninen se on. Yksi kuva on otettu eilen päivällä, yksi yöllä ja yksi tänä aamuna kello 9.