Siinä ehkä koko maapallon ihmislauma, joista jokaisen laitan johonkin kategoriaan. Jos määritän ystäväkseni hänet, jolle voin, haluan ja myös kerron kaiken, minulla ei ole ollut heitä ainoatakaan milloinkaan. Ei, vaikka olen jakanut rakkauteni ja vuoteenikin vuosikymmenien ajan.
Kaikkia sydämeni saloja ja kipeyksiä en ole jakanut koskaan kenenkään kanssa. Tai olen minä, mutten ihmisille. Eläimille ja varsinkin koirille kerron kaiken. Tuntemattomillekin.
Jännä juttu. Niilo on ihmisiällä laskettuna kohta kuusikymppinen äijä eikä sillekään ole omasta heimosta tullut juuri ystäviä. Paitsi yksi. Rudi nimeltään, jonka viimeinen leposija on Jokilaakson Rabbit Islandilla. Käynkin siellä useamman kerran vuodessa Niilon kanssa. Sille luulen haudan olevan paljon vain menneen talven lumia. Mutta koiven nostolla se jättää Rudille kuitenkin postia joka kerta. Joten ehkä tässä vuosia kestäneessä ystävyydessä on jotain, mitä ihminen ei koskaan tule ymmärtämään.
Jos koiralle voi olla ihminen rakkain elävä, toki ihmisellekin voi olla sitä koira. Koiran ja ihmisen taival on ainutlaatuinen muutenkin kuin vain 15 000 vuotta kestänyt yhteinen matka. Siihen on mahtunut myös kipeyttä ja surua. 1820-luvulla muun muassa susilauma tappoi Suomessa yli 20 lasta. Suttakaan en silti vihaa, mutta kunniotan sitäkin enemmän.
Haluaisin, että minulle tärkeimmät ihmiset olisivat edes vähän ystäviäni. Ehkä he ovatkin, vaikken sitä tällä hetkellä ymmärrä, sillä he haluavat olla mahdollisimman vähän tekemisissä kanssani.
Omien polkujen kulkeminen ei olekaan vain ruusuilla tanssimista. Tämän kaiken kerron Merikonttikotimme yön hiljaisuudessa Niilolle. Joka ymmärtää aina tarkoittamallani tavalla eikä koskaan kerro mitään luottamuksellisia asioita muille ihmisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti